Tällä hetkellä (kun tätä aikaakin taas on vaikka muille jakaa...) olen taas ehtinyt keskittyä kaikkeen mahdollisimman epäolennaiseen, kuten Roomaan, koirakuumeiluun ja yleiseen haaveksimiseen. Ei ehkä se kaikkein fiksuin tapa viettää sunnuntai-iltapäivää, mutta kai niitä huonompiakin on. Koiran hankkimisen suunnittelu on siis täysin alkutekijöissä, eikä rotukaan ole ihan vielä selvillä. Tällä hetkellä olen kallistumaisillani nartun puoleen, vaikka kokemusta minulla ei olekaan kuin uroksista. Suurimmat epäilykseni koskevat luonnollisesti juoksuja ja 'lieveilmiöitänsä' (valeraskaudet ym. 'naisten vaivat'), mutta uroksethan nyt ovat, no, uroksia. Jos nartulla onkin juoksu kahdesti vuodessa, uros on kiimassa ihan jatkuvasti. Toni on ollut esimerkillisen hömelö uros, kun ei ole oikein koskaan noteerannut narttuja mitenkään suuremmin, mutta tiedän, että uroksen kanssa eläminen voi olla yhtä tuskaa. Ja sitä paitsi, kyllä ne nartut vaan on enemmän leidejä kuin urokset!

Olen tässä aikani kuluksi ihastellut villakoiria. Kotona Tampereellahan minua odottaa pian 9-vuotias punainen keskarivillis, eli villakoira on sinänsä tuttu rotu ja arki sen 'ultimaattisen turkkikoiran' kanssa on tuttua. Toni ei tosin koskaan ole ollut varsinaisessa näyttelyturkissa, vaan enemmän tai vähemmän lyhemmissä muunnoksissa, ja nyt vanhemmiten varsinkin kesäisin ihan lyhyessä turkissa. Minä kuitenkin rakastan sitä turkin laittamista ja hoitamista, eli näyttelyturkkinen villakoira kiehtoo tällä hetkellä ainakin noin ajatuksena. Minua itse asiassa kiinnostaisi myös se trimmauspuoli, ja olisi aivan mielettömän hienoa pystyä jonain päivänä leikkaamaan ja laittamaan koira omin käsin siihen kuntoon, että se miellyttäisi myös itseä - tästä syystä villakoira olisi ihanteellinen, kun 'koekaniini' löytyisi ihan omasta takaa. Lisäksi rakastan tuossa meidänkin herrassa sitä, että siitä ei lähde karvaa. Ei sitten ollenkaan, mikä on aivan mahtava juttu. Siivotessa ei huomaakaan, että talossa olisi koira; vaatteita ei tarvitse puhdistella millään tarrarullilla koirankarvoista. Siinäkin mielessä villakoira on ihan ykkönen. Lisäksi täytyy tietty ottaa huomioon se tosiasia, että minuthan on kymmenisen vuotta sitten testattu koiralle allergiseksi. Vaikka villakoira muka allergisoimattomana koirana onkin aika lailla urbaani legenda (koirassa allergiaa aiheuttavat lähinnä hilse ja eritteet, joita villakoirasta lähtee ihan yhtälaisesti kuin muista roduista) ei minulla ole koskaan ollut ongelmia Tonin kanssa. Toisaalta tuntuisi turvallisemmalta ottaa sellainen rotu, jonka suhteen on tästäkin kokemusta. Käytännössähän se ei tietty ole ihan näin yksinkertaista, vaan se riippuu paljolti yksilöstä, kuinka se allergisoi tai on allergisoimatta, mutta noin pääsääntöisesti voin allekirjoittaa, että minulle yhteiselo villakoiran kanssa saattaa sopia paremmin kuin monen muun rodun kanssa. Koosta olen vähän sitä mieltä, että mitä suurempi sen parempi, eli isovillis on ajatuksissa, mieluummin kuin keskari (toysta tai kääpiöstä nyt puhumattakaan). Värillähän nyt ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä, mutta omaa silmääni miellyttää eniten ruskeat ja punaiset, eli niiltä kulmilta olisin (tällä hetkellä) villistä etsimässä.

Kuten näkyy, vaihtoehtoja riittää. Vaikeaksi tämän tekee se, että esimerkiksi borzoissa minua kiehtoo se määrätynlainen alkukantaisuus ja itsenäisyys, kun taas villakoirassa rakastan sitä ulospäinsuuntautuneisuutta ja helppoa koulutettavuutta - siis täysin päinvastaisia asioita. Olisi niin paljon helpompaa, jos tietäisin ehdottomasti tahtovani jonkun palveluskoiran tai vaikka terrierin, mutta kun en halua. Toisaalta se on myös aika helpottavaa, etten kuitenkaan ole ihastumassa päätä pahkaa ihan jokaiseen vastaantulevaan rotuun. Ei se ainakaan kauheasti helpottaisi tätä tilannetta... No, kuten olen jo vuoden päivät hokenut itselleni, tässähän tätä aikaa on. Vuosi sitten kolme vuotta, tänään enää kaksi. Tai puolitoista, jos aletaan laskea päiviä valmistumisvuoden kevääseen (2009) eikä syksyyn. (Niin, ja tuohan tarkoittaa sitä, että puolentoista vuoden päästä voin vasta alkaa tosissani suunnitella tätä hommaa, eikä suinkaan sitä, että puolentoista vuoden kuluttua se koira olisi tässä. Siihen asti kaikki löpinä on ihan alustavaa huuhaahaaveilua.)