Olen tällä hetkellä ihan yksisteni täällä kämpillä, kaikki muut ovat jo pois lähteneet. Jännä juttu, kuinka yksin sitä nyt tunteekaan olevansa, vaikka en minä normaalistikaan aivan kamalasti ollut minkäänlaisessa yhteydessä noihin muihin asukkeihin tässä kämpässä. Kuitenkin sitä aina alitajuisesti tiesi, että joku on koko ajan jossain päin lähettyvillä, vaikkei mitään puhuttaisikaan. Ja tästä päästään taas aiheeseen 'Anniinan krooninen koirakuume'.

Vitsit, kun mieli vaan halajaisi sitä karvaturria tuohon viereen seuraksi ja henkiseksi turvaksi. Eihän se koirakaan sisällä mitään muuta oikein tee kuin nukkuu ja on (tai ei meidän Toni ainakaan tee), mutta kyllä sekin kummasti tuo sitä seuraa. Ja täällä varsinkin kun tuppaa olemaan nuo yöt aika kylmiä, niin sellainen karvainen lämpöpatteri olisi kyllä enemmän kuin tervetullut tuohon viereen.

Meillä äiti aina sanoi, että "tähän taloon ei sitten mitään isoa koiraa oteta", ja tuo ajatusmalli oli minunkin päähäni iskostunut, enkä enää vuosiin ole uskaltanut haaveillakaan mistään Tonia isommasta otuksesta. Nyt kuitenkin muutama aika sitten tajusin, että minähän en enää asu kotona. Kun minä sen koiran otan, voin toteuttaa siinä minkä tahansa haaveeni ja unelmani, koosta, karvan laadusta tai hännän pituudesta välittämättä. Tämän viimein ymmärrettyäni aloin sitten pohtimaan, että onhan niitä muitakin koiria kun ne cockerit (vaikka sellainenkin minulle vielä joskus tulee, aivan varmasti). Tästä päästäänkin sitten salaiseen haaveeseeni, eli vinttikoiraan ("kauheita laihoja luikkuja ja luihunaamasia koiria!", äidin sanojen mukaan), tarkemmin sanottuna borzoihin tai salukiin, joita olen aina salaa ihaillut, mutta jollaisesta en koskaan ole uskaltanut unelmoida. Tai no, borzoita pidin mahdottoman ällöttävinä ja rumina, kunnes viitisen vuotta sitten näin kaksi sellaista ravaamassa omistajansa pyörän vieressä keskellä Hämeenkadun ihmisvilinää. Viime aikoina olenkin miettinyt, että mitäs jos sittenkin toteuttaisin tämän unelman, sitten kun siihen tulee mahdollisuus. Tässähän tätä aikaa on ihmetellä ja tutustua, kun näillä näkymin tuota koiratonta elämää tulee jatkumaan vähintään seuraavat kaksi vuotta.