Aivan mieletön koirankaipuu yhä vain ja edelleen. Niin kai se on, että kahdeksassa vuodessa siihen omaan ressukkaan ehti niin tottua, että nyt koiratonnaolo aiheuttaa jonkinasteisia vieroitusoireita.

Kuusivuotiaasta olen tosiaan koiraa halunnut, ja tuo haave toteutui pitkällisen kinuamisen, kiukuttelun, maanittelun, lahjonnan ja kiristyksen jälkeen kuudennen luokan keväällä, aivan toukokuun lopussa ihan muutamaa viikkoa ennen koulujen päättymistä. Olin aiemmin kevättalvella nähnyt ilmoituksen peruutuksen vuoksi vapaasta villakoiranpennusta, ja kun tuo ilmoitus vain jatkoi kummitteluaan vielä toukokuussakin, näytin sen isälle ja sanoin, että mennään ihan vaan katsomaan millainen tuo on. Seuraavana perjantai-iltana ajelimmekin sitten Tampereen keskustaan katsomaan tuota 'ylijäämäpentua', nyt jo puolivuotiasta villakoirapoikaa.

Ovella meitä oli vastassa kaksi hyvin äänekästä tyttöä, vaaleita, pieniä aprikoosinvärisiä otuksia, jotka meille esiteltiin emänä ja tyttöpentuna, joka jäisi taloon kasvattajalle. Ilmoituksen urospentu kurkisti ujona eteiseen - se oli hiljainen, ujo ja monin kerroin tummempi kuin emänsä tai sisarensa. Meidät ohjattiin olohuoneeseen ja istutettiin sohvalle. Siinä missä narttupentu haukkui ja hyppeli innoissaan ympärillämme, urospentu tarkasteli meitä olohuoneen pöydän alta. Hetken keskusteltuamme kasvattajan kanssa Toniksi esitelty (nyt jo ihan koirankorkuinen) pentu tassutteli vaivihkaa luokseni, istahti jalkoihini ja jämähti siihen rapsuteltavaksi.

Tiedä häntä, mitä vanhempani tuossa hetkessä näkivät, sillä yllätyksekseni he sanoivat, että mukaanhan tuo lähtee. Kauppakirjan allekirjoittamisen ja rekisteripapereiden luovuttamisen jälkeen aloimme tekemään lähtöä; kasvattaja antoi mukaamme pannan ja vaaleanpunaisen hihnan. Ulkona Toni hyppäsi autoon ihan muina miehinä ja asettui oikeanpuoleiselle matkustajanpenkille, josta se tiiraili maisemia koko kotimatkan. Vasta autoon istuttuamme tajusimme, että eihän meillä ole mitään valmiina - emmehän me koiraa olleet tulleet ostamaan, katsomaan vain. Isä heitti meidät kotiin ja ajoi itse huoltsikalle ostamaan koiranruokaa.

Toni seurasi minua kotiin, kuin olisi aina sinne kulkenut. Eteisessä oli vastassa silloinen narttukissamme Mikki (kyllä vain, narttukissa nimestään huolimatta), joka otti uuden tulokkaan vastaan omalla arvonsatuntevalla asenteellaan: nenät koskettivat nopeasti toisiaan, jonka jälkeen Mikki hyppäsi raukeana nojatuolinselustalle tarkkailemaan tilannetta.

Toni on siis ollut yksi perheeni suurimmista heräteostoksista. Ensinnäkin koko koiran piti olla vallan eri rotua: cavalierista minä olin höpöttänyt koko kevään. Villakoira ei ollut käynyt edes mielessäni, ei missään vaiheessa. Hassu tapaus, kaiken kaikkiaan. Toni täyttää tänä vuonna jo yhdeksän vuotta, mitä on lähes mahdoton käsittää. Meidän lamppuharjariehukalle on jo herrasmiesikäinen.

Tällä hetkellä olen siis koirattomana muilla mailla - Toni jäi vanhempieni luo muuttaessani tänne. Kaksi kuukautta selvisin lähes ajattelematta asiaa, mutta sitten se alkoi taas. Se tuttu tunne hiipi yhä vahvempana jostain ajatusten uumenista - oma koira. Luulin, että koirakuume olisi niin kuin vesirokko: kun sen on kerran lapsena sairastanut, ei siihen enää aikuisena voi sairastua. Väärässäpä näköjään olin. Olen palannut 14 vuotta taaksepäin, olen taas kuusivuotias koirakuumeinen tyttö, rotukin on jälleen monen vuoden hiljaiselon jälkeen sama: cockerspanieli. Cockeria halusin silloin, cockerin haluan nyt.

Mutta saa nyt katsoa, milloin tuo mahdollisuus osuu kohdalle. Luultavasti vasta opintojen päätyttyä, jahka palaan Suomeen (jos palaan). Aina välillä sitä tulee sellainen olo, että kyllähän se pentu tässä samalla menisi - ja niin kyllä menisikin-, mutta kun tuota matkustamista on kuitenkin tiedossa. Ei vielä tänä vuonna. Haaveena olisi mahdollisesti ensi vuoden kesä, mutta kovin on hankalaa tehdä oikeastaan mitään tulevaisuudensuunnitelmia tässä vaiheessa. Harmittaa ja tuskastuttaa.

Minulla on aivan liikaa ylimääräistä aikaa.