Tein nyt sitten viimein sen opintolainahakemuksen. Jotenkin senkin kanssa meni taas kolme viikkoa, vaikka KELAn lainatakaus saapui postin mukana jo heinäkuun lopussa. Olen velallinen. Jossain määrin kovasti järkyttävää. Ja jotenkin niin ahdistavan aikuista - velallinen! En tiedä, jotenkin ahdistaa. Toki tiedostan ja ymmärrän, etten voisikaan odottaa vanhempieni maksavan (kallista) opiskeluani, mutta silti tuo status järkyttää. En kuitenkaan missään nimessä tahtoisi olla riippuvainen vanhempieni taloudellisesta avustuksesta, sillä tässä iässä ja kotoa pois muuttaneena se alkaa tuntua kohtuuttomalta.

Rahasta huolehtiminen ja akuutista rahanpuutteesta kärsiminen ovat muutenkin asioita, joihin olen joutunut tekemään lähempää tuttavuutta vasta viimeisen vuoden kuluessa. Olen kasvanut perheessä, jossa olen käytännössä katsoen aina saanut haluamani - ennemmin tai myöhemmin. Ainoa asia, mitä vanhempani eivät minulle suostuneet antamaan ennen kuin täytin sen 18 vuotta, oli lupa omaan pankkitiliin. Näin jälkeenpäin olen siitä ihan kiitollinen, sillä tuolle tilille kertyneillä lapsilisilläni pääsin aika hyvin alkuun Englannissa viime syksynä. Rahahuolet ovat nykyään kuitenkin ihan arkipäivää (esimerkiksi viimeisen lukuvuoteni rahoitus on tällä hetkellä vielä täysin auki), ja alkuun yllätyin, kuinka ahdistavilta ja elämää hallitsevilta ne tuntuivat; tätäkö aikuisten elämä on? Ainaista huolehtimista ja tuskailua? Tätäkö minun elämäni tulee olemaan? Antaa hivenen perspektiiviä näin pumpulissa kasvaneelle keskiluokkaiselle kaupunkilaistytölle.