Niin, kuten kaikki vähänkään asiasta kiinnostuneet tietävät, viimeinen Potteri ilmestyy 21. heinäkuuta. Aikani olen ajatusta pyöritellyt mielessäni, mutta mitään kovin jäsentynyttä en taida saada ulos. Jokseenkin on haikea olo tuosta heinäkuusta - ovathan Potterit kuuluneet elämääni kohta kahdeksan vuoden ajan, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Nyt on jälleen yksi aikakausi päättymässä tulevana kesänä. Ajattelin tässä aikani kuluksi kuitenkin koittaa purkaa noita ajatuksiani, ja olla sitten ihan hissukseen aiheesta.

Ensimmäisen kerran tutustuin Harry Potteriin jouluna 1999, siskoni oli 'vanhana ja viisaana' hankkinut minulle lahjaksi Salaisuuksien kammion. Aattoillan mulkoilin Mika Launiin (vai Launiksen?) kuvittamaa kantta ja ihmettelin, minkä lastenkirjan se Sisso on ostanut! Enhän minä enää 12-vuotiaana mistään noidista ja velhoista jaksa kiinnostua. Kansikin on ruma... Uteliaisuus kuitenkin voitti, ja tartuin kirjaan, kaikista ennakkoluuloistani huolimatta - ja ihastuin ikihyviksi. Olin silloin kuudennella luokalla ja luokkani ensimmäinen (ja ainoa) potteristi.

Seuraavia kirjoja odotinkin aina yhtä jännittyneenä, ja ahmin ne heti ilmestymispäivinään - silloin ei syöty eikä nukuttu, ennen kuin uusin Potteri oli luettu. Ja kun seuraavan odotus vaikutti ylivoimaisen vaikealta ja vieroitusoireet iskivät, aloitin kirjojen lukemisen alusta uudestaan ja uudestaan.

Rakastin Kaparin suomennoksia, ja halusin lukea kirjat suomeksi. Vasta muutettuani tänne Englantiin luin Potterit alkuperäiskielellä (lähinnä siitä syystä, että syksyllä iski aivan mieletön himo lukea Pottereita, mutta kirjat olivat Suomessa - hain siis kirjakaupasta Potterit englanninkielisinä). Missään vaiheessa kyse ei ollut siitä, etteikö kielitaitoa olisi riittänyt, sillä olen lukenut englanninkielisiä kirjoja 12-vuotiaasta asti, mutta Potterit olivat jotain, minkä halusin kokea omalla kielelläni. Näin jälkiviisaana tämä saattoi olla jokseenkin huono päätös, sillä ennen Feeniksin killan suomennoksen ilmestymistä olin ehtinyt kuulla eri tahoilta Siriuksen kuolemasta (mikä järkytti suunnattomasti pientä mieltäni, sillä Siriuksesta tuli suosikkihahmoni heti Azkabanin vangin luettuani), ja ennen Puoliverisen prinssin suomennosta koulukaverini ilmoitti Dumbledoren kuolemasta (vaikka aivan hyvin tiesi, etten halunnut lukea Pottereita englanniksi). Harmittihan tuo. Kovasti. Niin kovasti, että viimeisen hankin ehdottomasti käsiini heti kun mahdollista ja sulkeudun sen kanssa hiljaiseen huoneeseen, kauas TV:stä, tietokoneesta, radiosta ja lehdistä.

Pidän suunnattomasti kaikista kuudesta kirjasta, mutta se yksi, jonka pariin palaan uudestaan ja uudestaan, on pysynyt samana. Azkabanin vanki kiehtoo edelleen aivan eri tavalla kuin muut. Lisäksi kirjassa esitellään kaksi uutta hahmoa, jotka ovat pysyneet suosikkeinani tähän päivään asti, Remus Lupin ja Sirius Black. Varsinkin Lupin on lähellä sydäntäni.

Näin myöhemmin suosikkeihini on jostain syystä päätynyt myös Lucius Malfoy kaikessa häijyydessään, mutta se taitaa olla suuresti elokuvien ja Lucia näyttelevän Jason Isaacsin ansiota: Isaacs vetää roolinsa niin nappiin, että en voi olla pitämättä. Puoliverisessä prinssissähän Luci on Azkabanissa, toivottavasti Rowling viimeisessä kirjassa kirjoittaa hahmon ulos sieltä jo ihan alkumetreillä.

Rowlingin ehkä mielenkiintoisin hahmo on kuitenkin Severus Snape. Kaikessa ilkeydessään ja inhottavuudessaan hän kiehtoo minua kovasti. Hänestä on saatu tietää niin paljon, mutta kuitenkin niin monta kysymystä on jäänyt ilman vastausta, että hahmo jaksaa edelleen kiinnostaa. Hyvishän tuo liemimestarimme on, siitä ei ole pienintäkään epäilystä, mutta herran motiivit ovat silti niin hämärän peitossa, että melkein ihan jännittää tuo viimeinen kirja pelkästään sen vuoksi.

Elokuvista en voi suuremmin sanoa välittäväni, vaikka aika moni hahmo onkin onnistunut ihan kiitettävästi: Alan Rickmanin Severus on mainio, samoin pidän kovasti Rupert Grintistä Ron Weasleyna. Ja tietysti jo mainitsemani Jason Isaacs Lucius Malfoyna. Myös Helena Bonham-Carterin Bellatrix Lestrangea odotan kovasti, jahka tuo Feeniksin kilta saadaan elokuviin. Niin paljon on kuitenkin jouduttu jo aikaisemmistakin elokuvista pudottamaan pois, että hiukan pelottaa ajatellakin noita jäljellä olevia filmatisointeja. Miten kahteen tuntiin meinataan saada mahtumaan 1000-sivuisen kirjan tapahtumat jollain lailla järkevästi? Nenääni nyrpistäen taidan joutua ne katsomaan.

Nyt on taas pitkästä aikaa ollut sellainen kunnon fanituskausi päällänsä, vaikka ficcejä en olekaan innostunut netistä lukemaan. Kovasti on pitänyt, mutta enpä ole saanut aikaiseksi. Itse kirjat taitavat riittää. Taitavasti on Rowling maailmansa onnistunut luomaan, kun näin paljon jaksaa kiinnostaa. Ja sehän siinä taitaa ollakin, se maailma, mikä kiskaisee mukaansa. Eiväthän Potterit nyt mitään tajuntaaräjäyttäviä mestariteoksia ole, mutta pidän silti kovasti, vaikka paljon olenkin lukenut. Jokaisella lukukerralla olen löytänyt jotain uutta, jonkun pienen yksityiskohdan, mihin en aikaisemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Juuri tällaiset pienet asiat pitävät mielenkiinnon yllä ja saavat tarttumaan kirjaan yhä uudelleen.

(Ja onhan se oma tupakin tullut mietittyä, luonnollisesti. Niin kovasti kuin Rohkelikko haluaisinkin olla, taitaa se minun tupani kuitenkin olla Luihuinen. Omaa etuanihan minä yleensä tuppaan ensimmäiseksi ajamaan, ja kuljen mielelläni siitä, mistä aita on matalin. Keinoja kaihtamatta, vaikka en missään nimessä ilkeä olekaan. Ehkä minä olisin niitä harvoja hyviä noitia, joita Luihuisesta valmistuu?)

Ehkä sain nyt suurimman osan ulos aivoistani, jäsentymättömänä sekamelskana tosin, mutta silti. Heinäkuuta odotellessa.