Kämpillä ollaan taas. Kahdeksalta Helsingistä lähtenyt lento meni mukavasti nukkuessa. Kovasti oli ilmakuoppia matkanvarrella heti Maarianhaminasta alkaen (ruokatarjoilut jouduttiin keskeyttämään kahteen otteeseen), mutta siinähän se meni. Kovasti muistutti possujunakyytiä noin unenpöpperöisenä.

Asunnonvälitystoimistoonkin ehdin jo soittaa ja sopia tapaamisen huomiselle. Kymmeneltä aamulla tulisi olla skarppina parin kilometrin päässä kera erinäisten papereiden (ja rahojen, joista minulla ei ole itse asiassa koossa kuin satanen seitsemästäsadasta punnasta, sillä nuo seitsemänsataa puntaa ovat tällä hetkellä jossain päin bittiavaruutta matkalla op-tililtäni tänne brittitilille). Kovasti hermostutti tuo puhelimella soittaminen. Mieluummin hoitaisin ihan kaiken kommunikaation kasvotusten, mutta tällä kertaa en voinut tuosta puhelinsoitosta luistaa.

Tuo tuleva kämppäni siis on se sama, josta minulle röyhkeästi tarjottiin jotain vaatekaappia huoneeksi. Nyt kuitenkin kävi niin, että viime hetkillä yksi meistä viidestä jättikin tulematta, joten minulle sitten ilmeisesti luovutetaan se hänen huoneensa. Raivostuttaa niin vietävästi, en millään haluaisi ottaa tuota huonetta (ylpeyttäni on edelleenkin loukattu), mutta pakkohan se on. Ei tässä ajassa enää muutakaan löydä. Kaiken lisäksi minusta tuntuu, kuin minut olisi huijattu koko kämppään. Varsin selväsanaisesti tein jo toukokuun alussa selväksi, että kämpän on oltava muuttovalmis heti heinäkuun ensimmäisestä päivästä, mutta kuten jo tiedämmekin, niinhän ei ole. Kovasti sitä kyselin jo aikoja sitten; varmistelin, että onhan se nyt varmasti valmis. Jotenkin tuo kysely aina onnistuttiin ohittamaan vastaamatta. Ja nyt kun tuon tiedän, en missään nimessä ottaisi tuota huonetta, jos vähänkin olisi toivoa jostain muusta järjestelystä. Mutta kun ei ole. Raivostuttavaa. Sen verran ilkeä kuitenkin olen, että saman tien meinaan kyllä vaihtaa asuntoa, jos parempi osuu tielle. Ja ehkä mahdollisesti jopa viikon varoitusajalla. Hoitakoon nuo muut sitten siinä viikossa uuden asukin tilalleni. Lapsellinen kostorefleksi, tiedän. Niin paljon huolta ja ylimääräistä järjestelyä tämä on kuitenkin vaatinut, että enää en kuvittelekaan jääväni yhtään mihinkään ihan vain hyvää hyvyyttäni.

Aivan karmea nälkä, eikä täältä löydy muuta kuin puuroa. Kaupoille siis.