Ja näin elokuvaväkivallasta puheenollen...

Fight Club on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, ehkä juuri se suosikkielokuvani. Jotenkin se vain jaksaa aina tehdä yhtä suuren vaikutuksen; herättää samat tunteet uudestaan ja uudestaan, jokaisella katsomiskerralla, ja herättää jälleen uskoni Hollywoodiin. Se järkyttää, pistää ajattelemaan ja - ennen kaikkea - naurattaa: Fight Club on mustaakin mustempaa komediaa.

Fight Club on yksi niitä harvoja elokuvia, jonka ensimmäisen katsomiskerran muistan hyvin. Olin silloisen parhaan ystäväni luona yötä; oltiin 12-vuotiaita. Vanhempansa olivat lähteneet viihteelle ja me laitettiin nuoremmat sisarensa nukkumaan ja saatiin katsoa elokuvia olohuoneessa juuri niin myöhään kuin jaksettiin. Vanhempiensa elokuvahyllystä löytyi sitten Fight Club, hei, tässä on Brad Pitt. Mitenkäs olis? Ja sehän katsottiin. Ja istuttiin hiljaa minuuttitolkulla elokuvan jo loputtua ja videon kelautuessa takaisin alkuun. Jo silloin, 12-vuotiaina tyttöinä tajuttiin, että tässä on elokuva, joka on jotain aivan erilaista kuin mikään muu koskaan näkemämme; mahdollisesti aivan erilaista, kuin mitä koskaan tulisimme näkemään. Yksi elämäni vaikuttavimmista elokuvakokemuksista, siitä ei ole epäillystäkään. Niin, ja entäs se Brad Pitt, 12-vuotiaan minäni ehdoton suosikki? No, elokuvan loputtua olisin voinut kysyä Brad Who?, sillä vaikka mies tekee elokuvassa elämänsä roolisuorituksen, minuun suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Edward Norton (ja tekee muuten edelleen, elokuvassa kuin elokuvassa).

Fight Club on myös ensimmäisiä DVD:nä hankkimiani elokuvia. Laitoin puoli vuotta vanhemman ystiksen hakemaan sen minulle. Kassalla jännitettiin, että mahtaakohan myyjä myydä sitä meille, 16-vuotiaille tytönhupakoille. Kyllä myi, mitään kyselemättä ja ihmettelemättä.

Rakastan yhä vain edelleen elokuvan tunnelmaa - synkkää, mutta jotenkin niin todellisen tuntuista ja koomista. Elämän hulluutta. Fucked up life. Elokuva, joka kuvaa raadollisesti aikuisten ihmisten turhautumista ja tylsistymistä elämään ja yhteiskuntaan. Anarkiaa. Elokuva, jossa väkivalta käy melkein katsojan iholle, mutta ei silti ole missään nimessä itsetarkoituksellista: se on raadollista ja graafista, mutta täysin paikallaan. Elokuva, jonka loppu kääntää kaiken päälaelleen ja tekee seuraavasta katselukerrasta aivan toisenlaisen (tosin edelleen toivoisin voivani edes kerran vielä kokea Fight Clubin tietämättä loppuratkaisua: tuntea uudelleen sen oivalluksen hetken, kun tajuaa Tyler Durdenin ja Jackin todellisen suhteen). En tosin vieläkään aivan täysin ymmärrä tuota elokuvaa (enkä varmasti koskaan ymmärräkään), mutta se tekee jokaisesta katsomiskerrasta aivan yhtä suuren nautinnon: jokaisella kerralla löydän elokuvasta jotain uutta, jotain mitä en ennen ollut huomannut. Pala palalta huomaan löytäväni elokuvasta jatkuvasti uusia ulottuvuuksia ja uusia tulkintoja. Rakastan sitä. (Samasta syystä rakastan Kafkan novelleja: koskaan en voi sanoa varmasti todella ymmärtäneeni, sillä seuraavalla kerralla novelli merkitseekin mielestäni taas jotain muuta.)

Elokuvan näyttelijätyö on jotain aivan ylimaallista. Brad Pitt tekee loistosuorituksen täysin vastuuttomana ja mielettömänä Tyler Durdenina; Helena Bonham-Carter on mieletön Marlana (jota sivumennen sanoen suorastaan inhosin ensimmäisen katsomisen jälkeen. Jälkeen päin tuokin on muuttunut, loppuratkaisusta johtuen) ja jokainen pienessäkin sivuosassa näyttelevä tekee loistotyötä. Kuitenkin se, joka jaksaa aina hämmästyttää ja ihastuttaa eniten, on Edward Norton. Miehellä on aivan mieletön kyky eläytyä rooliinsa, näytellä luontevasti. Eikä vain tässä elokuvassa, vaan ihan jokaisessa tekemässään pätkässä. Vaikka en yleensä välitä idolisoida näyttelijöitä, olen valmis tekemään tässä kohtaa poikkeuksen. Jumaloin tuota miestä.

Lähes kymmenessä vuodessakaan Fight Clubin hohto ei ole kadonnut. Se on edelleen ajankohtainen, ainakin itselleni, ja pistää edelleen ajattelemaan (monesti myös omaa suhtautumistani väkivaltaviihteeseen, mutta ainakin tähän asti olen saanut huonon omantunnon karistettua vetoamalla ihmisen ikiaikaiseen väkivallanjanoon, joka oli nähtävissä jo antiikin gladiaattoritaisteluissa - en koskaan unohda latinanopettajani vertausta gladiaattoreista ja näyttelijöistä; gladiaattoritaisteluista ja väkivaltaelokuvista). Fight Club on amerikkalaista elokuvaa parhaimmillaan ja vaikuttavimmillaan - näin vaatimattomasti sanottuna.