Poika on ollut mielessäni nyt jo jonkin aikaa, mikä on itse asiassa aika kummallista ottaen huomioon sen, etten ole ollut kanssaan missään tekemisissä lähes kymmeneen vuoteen. Poika oli ensimmäinen paras ystäväni; hänen kanssaan leikittiin lapsuuden parhaat leikit ja käytiin parhaat vesisodat. Hän oli minun laillani hulluna Legoihin ja uimarantoihin. Poika kuitenkin muutti pois ollessani neljännellä luokalla, emmekä sen jälkeen enää tavanneet (virallisesti, ainakaan). Muistan seuranneeni muuttopäivänä pakettiautojen täyttöä huoneeni ikkunasta ja itkeneeni enemmän kuin luulin olevan mahdollista.

Jostain kumman syystä Poika kuitenkin löysi tiensä samalle yläasteelle kanssani, vaikka kovin kaukana asuikin. Poika oli kuitenkin vuotta nuorempana eri luokka-asteella, ja tietäähän sen, millaisia teinit tuossa iässä ovat. Emme siis jutelleet, vaikka käytävällä satunnaisesti saatettiinkin törmätä. Itseäni ujostutti - enhän edes tiennyt, tuntisiko hän minua enää, mahtaisiko muistaa. Annoin asian olla, kun sopivaa tilannetta ei muka koskaan kahden vuoden aikana tullut. Voitte siis kuvitella yllätykseni, kun näin Pojan jälleen vuoden kuluttua, tällä kertaa samassa lukiossa. Nyt jo vähän hymyilytti, kun tuntui, että eksytään jatkuvasti samoihin paikkoihin. Ehkä me sitten oltiin ja ollaan edelleen niin samankaltaisia. Ensimmäinen kuvataiteenkurssikin nauratti. Kävin omat kuviskurssini vasta toisena vuonna, eli olimme Pojan kanssa samaan aikaan samalla kurssilla, valitettavasti vain eri ryhmissä. Ensimmäisen työn aiheena taisi olla 'unelma', omani kuvasi laivaa tähtikirkkaalla merellä, taustallaan lähestyvä myrsky. Hymyilytti, kun löysin Pojan työn koulun seinältä: Pojan työssä oli laiva keskellä öistä myrskyävää merta. Toisistamme tietämättä olimme siis maalanneet samasta aiheesta lähes vastaavat työt. Vieläkään en kuitenkaan uskaltanut mennä tervehtimään: alkoi olla muka jo myöhäistä. Oltiin tallattu samoja käytäviä ensin yläasteella ja nyt lukiossa, olisihan se kamalan noloa, jos Poika sanoisikin muistavansa. Mikset koskaan tullut moikkaamaan? En siis enää kehdannut.

Ja nyt kaduttaa. Kovasti tahtoisin tietää, mitä hänelle nyt kuuluu. Että sellaista tänään.

(Vaikka Pojan yhteystietoja en mistään löytänytkään, äitinsä sähköpostiosoitteen löysin pikaisella googlauksella. Että periaatteessa voisin ottaa yhteyttä, sikäli mikäli uskaltaisin. Olisihan se nyt vähän hölmöä kirjoittaa äidillensä, että "moi, mitä kuuluu? No Anniina täällä, asuttiin joskus samassa talossa, olin Pojan kaveri kymmenisen vuotta sitten. Mikähän mahtaa olla Pojan sähköpostiosoite, kun kiinnostaisi ottaa yhteyttä?")