Huh, Tampereella taas. Vietettiin Koiran kanssa muutama päivä Helsingissä (okei, okei, Espoossa) Veikan tykönä. Itse asiassa Koiran ei pitänyt jäädä ollenkaan Espooseen, mutta porukat päättivät jättää sen huostaamme, kun kaveri ei näyttänyt halukkaalta palaamaan mukanansa Tampereelle. (Hienosti muuten käyttäytyi vanha Herra yhdeksän vee, vaikka joutui muutaman päivän sisällä aivan omituisiin tilanteisiin ensimmäistä kertaa, mm. ihka ensimmäinen junamatka Tampereelle meni täydellisesti, vaikka vieressä istui puolitoistavuotias tyttökoira. Pasilaan asti tökkivät kuonoillaan toisiaan kaulaan ja hakkasivat kaikkia ja kaikkea hännillään, mutta sitten molemmat rauhoittuivat unille loppumatkaksi. Olen niin liikuttuneen ylpeä meidän nuorekkaasta eläkeläisestämme!)

Minulta löytyy siis sekä vanhempi veli että vanhempi sisko. Ja kun sanon 'vanhempi', todella myös tarkoitan sitä: molemmat ovat jo lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä (Veikkakin ihan pian). Yli 15 vuoden ikäero molempiin sisaruksiin on luonnollisesti muokannut välejämme suuntaan jos toiseenkin, eikä se ole ihan aina ollut mitenkään myönteistä. Me sisarukset emme ole koskaan juurikaan riidelleet keskenämme, mutta varsinkin Sisson kanssa minulla on enemmänkin tuttavalliset kuin sisarelliset välit. Olen myös kasvanut tavallaan ainoan lapsen asemassa, koska Veikkakin muutti pois kotoa minun ollessani 5-vuotias, enkä siis ole koskaan joutunut jakamaan omastani (ja olen myös saanut käytännöllisesti katsoen aina haluamani). Olen myös niin paljon Veikkaa ja Sissoa nuorempi, että varsinainen lähentymisemme alkoi vasta viitisen vuotta sitten, kun minutkin alettiin sisällyttää keskusteluihin ja yleiseen riekkumiseen. Tänä päivänä olen kuitenkin läheisempi veljeni kanssa, vaikka hän onkin asunut nelisentoista vuotta Helsingissä, emmekä siis ole nähneet ainakaan turhan usein. Sisson kanssa välimme ovat kauan olleet varovaisen kokeilevat ja mahdollisimman neutraalit, mikä on kovin sääli. Viimeisen vuoden aikana on ollut havaittavista muutosta, mutta se tuntuu kovin hitaalta.

Veikka on ollut aina aivan erityisen tärkeä ihminen minulle (ensimmäiset muistonikin liittyvät Veikan kanssa riekkumiseen ja hölmöilyyn), eikä mikään ole muuttunut. Veikka on minun idolini ja maailman paras isoveikka, naurattaja ja hölmöilijä. Erinäisistä syistä ja suoranaisista lapsuudentraumoista* johtuen Veikasta tuli korvaamaton jo minun ollessani varsin nuori.

Hauskaa oli taas, kuten Veikan kanssa aina. Eihän me taaskaan oikein mitään tehty, kunhan oleiltiin ja löhöttiin, mutta oli se silti harvinaisen viihdyttävää. Käytiin elokuvissakin ("Farmtastic" Four), mutta muuten töllöteltiin lähinnä tv:tä Veikan videotykin heijastamana (minulle myös yksi sellainen, kiitos...). Ja rapsuteltiin Koiraa, kun herra makaili onnessaan sohvalla. On se vaan veikeä otus!

Ajattelin oleilla Suomessa vielä ensi viikon, ja lentää Saarelle tuossa 17:n päivän tienoilla. Josko tässä vielä saisi jotain pientä aikaiseksi tässä kotona pyöriessä...

*Näin kouluikään asti toistuvaa painajaista, jossa oman kuvailuni mukaan oli 'kirkas valo ja äitin kasvot'. Heräsin monta kertaa viikossa unesta hysteerisesti huutaen, ympäristööni reagoimatta, ja äidin näkeminen vain pahensi tilannetta. Isin ollessa töissä Veikka oli ainoa, jonka sylissä pienempänä rauhoituin. (Unet lakkasivat kertaheitolla äidin kerrottua sairaalakeikasta ja eräästäkin väkisin otetusta verikokeesta minun ollessani yksivuotias: paikalla ei jostain syystä ollut hoitajia, joten äiti joutui pitelemään sätkivää ja hysteeristä lasta - minua - väkisin paikallaan, että koe saatiin otettua. Tapahtuma jätti mitä ilmeisimmin aikamoisen trauman pieneen mieleeni.)