Tänään on ollut haikea päivä. Sateinen ja harmaa, kuten niin monesti ennenkin. Ei se sade kuitenkaan masenna, ei minua, mutta tekee kuitenkin kaikesta vähän vaikeampaa - täällä kun tuohon ei aina osaa varautua. Luennolta lähtiessä huomaa, että sataa kaatamalla, ja sateenvarjo - sateenvarjo jäi naulakkoon killumaan koukkuunsa. Laukku olalle ja juoksuksi.

Elämä on tällä hetkellä aika lailla odottelua. Ensi viikon lopun (ei siis viikonlopun, vaan ensi viikon lopun) odottelua, kun näen taas ystiksen ja päästään Lontooseen riekkumaan. Pääsiäisen odottelua, kun pääsen taas kotiin pariksi viikoksi, ja teatteriinkin - pitkästä aikaa. My Fair Lady mennään äitin kanssa katsomaan Tampereen Teatteriin. Sitä ennen pitäisi kuitenkin koittaa keskittyä ihan tähän opiskeluun, eikä odottaa huomista. (Ei tämä aina tällaista ole, tänään on vain ollut tavallista harmaampi ja haikeampi päivä.)

En osaa small talkia. Minusta saa varmaan kovin ujon kuvan, kun seison hiljaa hymyillen muiden pälpättäessä. En minä niin kovin ujo ole, en enää - en vain oikein löydä sanoja. Tom urheasti koetti saada keskustelua aikaiseksi ennen luentoa, mutta minkä minä luonnolleni voin. Vastailin kysymyksiinsä niin pitkäsanaisesti kuin vain kykenin, hymyilin ja nauroin, mutta mahdotonhan se on yksin keskustella. Mikä siinä onkin, miksi se on niin kovin vaikeaa? Eihän siinä sieluaan tarvitse toiselle vuodattaa, kunhan osaisi jotain keskustella. Kamala sää ulkona! Varsinainen koiranilma! Oletkos hyviä elokuvia nähnyt viimeaikoina? Ei se ole edes vaikeaa. Mutta minä jähmetyn. Hukkaan sanat ja tunnen itseni höpsöksi. Arastelen tätä kieltä, mikä on täydellisen naurettavaa. Minä, jota ensimmäisenä päivänä paikalliset luulivat a) amerikkalaiseksi b) irlantilaiseksi aksentin perusteella, ja hämmästyivät kuullessaan kansallisuuteni. Ei se haittaa, jos sitä hakemaansa sanaa joutuu hetken miettimään, tai prepositio vaihtuu keskustelun tiimellyksessä. Ei sen tulisi haitata - minua se häiritsee. Perussuomalainen luonne - jos en jotain osaa sanoa oikein, en sano mitään. Vaikenen neljällä kielellä. Ei, viidellä. Ei sen niin pitäisi mennä.

Tänään ystävänpäivä - jälleen yksi juhla, jota en ole koskaan osannut juhlia. Niputan halloweenin ja ystävänpäivän yhteen samanlaisina amerikkalaisina hömpötyksinä. Ystäviä, niitä harvoja, joihin olen todella kiintynyt ja joihin olen pitänyt minkäänlaista yhteyttä, koetan muistaa muulloinkin. En lahjoin enkä kortein, vaan ihan vain viestillä aina silloin tällöin - ei siihen erityistä päivää tarvita. (Enköhän minäkin kaikesta huolimatta lähetä huomenna muutaman sähköpostin.) Saa nähdä, miten tuo on täällä hoidettu. Meghann tosin kauhistuneena jo selitti, kuinka Adrian oli pyytänyt häntä ulos huomenna (ensin Adrian oli siis kertonut, kuinka ei uskalla pyytää ulos haluamaansa tyttöä, joka asuu Carroll Courtissa naapurissaan). Meg oli kieltäytynyt, enemmän tai vähemmän kohteliaasti (näyttänyt järkyttyneeltä ja lakannut kuuntelemasta). Hassut ihmiset.

Huomenna kaupungille, bussilippuja hakemaan. Ja kameran kanssa turisteilemaan, vaikka ei tässä enää mitään turisteja ollakaan. Ja illalla kirjastoon.