Olen edelleen kotona, ensi viikon perjantaihin saakka. Minulla on nyt ollut hyvästi aikaa olla ajattelematta mitään oleellisen tärkeää ja keskittyä haaveilemaan koirista: suurista ja pörröisistä, aikuisista ja pennuista. Kroonista koirakuumetta.

Minä ymmärrän varsin hyvin, että nämä pari vuotta, jotka nyt on koiratonna vietettävä, tekevät minulle pelkästään hyvää. Saan ihan tosissani miettiä, olenko varmasti valmis ottamaan vastuulleni nelijalkaisen karvaturrin elämän. Olenko valmis luopumaan matkustelusta (hei, millä rahalla muutenkaan?) ja vapaudesta tulla ja mennä ihan miten huvittaa (milloinkohan olisin koko päivän viihtynyt yhtään missään yhteen menoon, käymättä välillä kotona...). Ja täytyy toki sekin tosiasia huomioida, että testien mukaan minä olen ihan vähän allerginen koiralle (koskapa minulle ei ole koskaan tullut sen suuremmin mitään allergiaoireita yhdestäkään oikeasta koirasta, uskon siedätyshoidon parantavaan voimaan). Näitä tässä täytyy nyt mietiskellä. Mutta kun minä olen niin kärsimätön! Haluaisin sen nyt ja heti tällä nimenomaisella hetkellä!

Voi minua.