Sadetta ja harmautta: täydellinen tekosyy viettää koko päivä sängyssä ja katsoa Roomaa!

Rooma on ehdottomasti yksi suosikkisarjoistani ikinä. Juonittelua ja skandaaleja; sex, blood n' rock'n'roll! Aivan jumalaista. Antiikin tarinat ovat saaneet uutta potkua Rooman käsikirjoittajien käsissä. Toinen kausi on yllättänyt minut olemalla ensimmäistäkin vauhdikkaampi ja juonikkaampi, ja rakastuin koko sarjaan enemmän ja enemmän kauden edetessä, vaikka äärimmäisen karismaattinen Caesar (Ciarán Hinds) (jos esikuvansa oli puoliksikaan näin karismaattinen, en lainkaan ihmettele saavutuksiansa ja kykyään saada kansa ja sotilaat rakastamaan itseään lähes ehdottomasti!) saatettiinkin pois päiviltä jo ensimmäisen kauden lopussa. Roomassa ei turhia sievistellä tai leikitä kuvakulmilla, vaan veri on punaista (ja sitä on paljon!); alastomat naiset ovat yleensä alastomia ja alastomat miehet alastomia. Antiikin elämää pyritään näyttämään sellaisena, kuin se mahdollisesti on ollutkin, kauheasti kaunistelematta. Rooma on parhautta; elämää suurempaa. Rooma on televisioviihdettä parhaimmillaan, paitsi uskomattomien puitteittensa ja kiehtovan juonensa, myös mainioiden näyttelijöidensä ja kiinnostavien hahmojensa ansiosta. (Sitä paitsi, ne miehet nyt vain näyttävät niin naurettavan komeilta niissä roomalaisissa univormuissa!)

Kevin McKiddin Lucius Vorenus ja Ray Stevensonin Titus Pullo ovat mieletön parivaljakko. Toisaalta he ovat niin toistensa vastakohdat, että konflikteja on pakko ilmaantua; toisaalta taas miehet ovat kuin paita ja peppu. Varsinkin ensimmäisen kauden aikana käydyt syvälliset keskustelut miesten välillä ovat kultaa:

Vorenus: Do you think of nothing but women?
Pullo: What else is there? (Ja pienen miettimistauon jälkeen:) Food, I s'pose.

Entäs sitten James Purefoyn Mark Antony ja Polly Walkerin Atia? Atia on käärme. Julkea, hävytön ja ilkeä; juonikas ja julma oman etunsa tavoittelija. Aivan täydellisen turmeltunut juonittelija! Ja Mark Antony, no, Antony nyt on Antony: raivostuttava kusipää, julma, omahyväinen idiootti - täydellinen! Eihän sitä miestä voi kuin rakastaa, kaikesta henkisestä vajavaisuudestaan huolimatta.

Atia (Serviliasta): Why would she want to see me? She hates me!
Antony: So do I; that's no bar to friendship.

Octavian taas järkytti ehkä eniten: nuoresta ja herkästä runoilijasta (Max Pirkis) kehittyi kieroutunut ja sadistinen tyranni (Simon Woods). Aivan mieletöntä! Aluksi näyttelijänvaihdos yllätti, mutta loppujen lopuksi Woodsista ja Pirkisistä löytyi kovasti samankaltaisuuksia (esimerkiksi puheessa), joten vaihdos ei loppujen lopuksi aiheuttanut kovinkaan suurta traumaa.

Pidin kovasti myös Tobias Menziesin Brutuksesta, vaikka mies olisi saanut olla ehkä hivenen rotevampi muistuttaakseen enemmän minun mielikuvaani. Tämä tosin on aivan toissijaista, Menzies teki kuitenkin loistavaa työtä.

Sarja loppui lähes täydellisesti. Ympyrä sulkeutui nuoren Caesarin triumfin myötä, eikä viimeisen jakson jälkeen jäänyt sellaista oloa, että jokin olisi jäänyt kesken. Okei, kyllähän sitä mielellään seuraisi Caesarin edesottamuksia enemmänkin, tai miten Titus Pullolle lopulta kävi (oma mielikuvitukseni kun on nykyään kovin rajallinen), mutta kaiken kaikkiaan sarja sai arvoisensa päätöksen. Ovi mahdolliselle kolmannelle kaudelle suljettiin aika lailla lopullisesti niin monien avainhenkilöiden kuoleman mukana, mutta mielestäni tämä oli ainoa oikea ratkaisu. Kaikki hyvä loppuu aikanaan.