Tällä nimenomaisella hetkellä ottaa päähän, ketuttaa, suututtaa - suoraan sanottuna vituttaa. Jälleen kerran olen saanut huomata eräänkin läheisen joko ymmärtämättömyyden tai ihan suoranaisen v-mäisyyden, tai sitten sen tosiseikan, että minä en vain koskaan opi.

Ystiksellä on paha tapa viis veisata sovituista aikatauluista ja suunnitelmista. Minä taas rakastan aikatauluja. Jos sovitaan, että kolmelta nähdään, niin silloin myös nähdään kolmelta. Tai ainakin ilmoitetaan hyvissä ajoin, jos jostain syystä tuleekin esteitä. Ystis kun ei tunnu ihan aina ymmärtävän, että jos jotain sovitaan, niin siitä olisi hyvä pitää kiinni ihan jo sen toisenkin osapuolen mielenterveyden vuoksi. Toisaalta sitä luulisi minunkin jo tottuneen tähän leväperäiseen suhtautumiseen, mutta ei. Aina minä löydän itseni pähkäilemästä onko minut unohdettu vai eikö vain kiinnosta. Jälkimmäisen ollessa kyseessä toivoisin, että silloin edes sanoisi jotain. Tällä hetkellä tunnen itseni nimittäin aivan idiootiksi odotellessani yhtä vaivaista puhelinsoittoa.

Suututtaa, kun toinen ei mitä ilmeisimmin edes ymmärrä toimivansa tökerösti, vaikka siitä kuinka hänelle huomauttaisi. Kiusallaanko hän tätä tekee yhä uudestaan ja uudestaan?

Täksi päiväksi oli siis jo aiemmin viikolla sovittu kaikenlaista ja tänään sovittiin puolelta päivin, että hän soittelee jahka on kyydinnyt kaverinsa kotiin ja juorunnut mesessä toisen samanmoisen kanssa. Kello lähestyy seitsemää ja sitä soittoa odottelen edelleen. Tai no, tässä vaiheessa alkaa jo oikeastaan tuntua siltä, että olisi ehkä molemmille parempi, ettei enää soittaisi tänään ollenkaan.