Niin, tämä onkin nyt sitten ensimmäinen vuosi 12 vuoteen, kun ei ollut minkäänlaista kevätjuhlaa eikä suvivirsi avannut kesää. Tuntuu jotenkin kummalta, kun en enää kuulu siihen joukkoon, niihin koulut päättäneisiin juhlijoihin. Tai ylipäänsä kesän alkua juhlistaviin opiskelijoihin, vaikka yliopisto-opiskelija olenkin. Harvoin se siltä oikeastaan tuntuu, minäkö yliopistossa? Kovin on hankala tuotakin ymmärtää, kun edelleen on jollain lailla odottava olo, kuin yhä odottaisin vasta lukion alkamista. Jonnekin neljän vuoden taa olen nyt jämähtänyt, täytyisi keksiä jokin keino repiä itseni tähän todellisuuteen. Minä en koskaan ole kokenut sellaista aikuistumisen hetkeä, jonka jälkeen olisin voinut todeta jonkin minussa muuttuneen, nyt sitä ollaan aikuisia, valmiita ottamaan vastuu itsestä ja omasta elämästä. Tiedä sitten, voiko kukaan muukaan osoittaa mitään nimenomaista käänteentekevää hetkeä... Mutta jotenkin vain tuntuu kummalliselta: olen edelleen se sama tyttö, kuin olin kymmenen vuotta sitten. Ala-asteen päättyessä ajattelin, että yläasteen jälkeen tuntuisi jotenkin erilaiselta; samaa ajattelin yläasteen päätyttyä lukiosta. Ja nyt, jo vuoden ylioppilaana tätä maata tallustettuani alan huolestua: missä viipyy se muutos, se aikuistuminen? Miksi minä olen vieläkin kummallisessa välivaiheessa, nuoruuden ja aikuisuuden välillä? En todellakaan ole valmis tähän elämään, tuskin tulen koskaan olemaankaan.

On kieltämättä vähän orpo olo tällä hetkellä; aivan kun en ihan täysin tietäisi, missä pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä.